Harjoittelurumban alku - Voi apua! vai Ihanaa!

Harjoittelurumban alku - Voi apua! vai Ihanaa!

Olipas rankka syksy! Eikä joululomasta ollut tietoakaan. Tehtäviä yms. painettiin Uuden Vuoden tietämille ja heti vuoden 2018 puolella alkoi kevään harjoittelurumba.

Jännityksestä, seesteisyyteen ja väsymykseen

Meidän ryhmässä osa meni sairaanhoitajan vastaanotolle ja osa aloitti lasten ja nuorten hoitotyön harjoittelusta. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen. Vaikka kaikenlaista potilasmateriaalia on tullut tässä parin vuoden aikana nähtyä ja ehkä vähän hoidettuakin, niin nyt tuntuu, että millään kokemuksella ei ole mitään väliä. Lapset ja nuoret käsittävät aika monta kehitysvaihetta enemmän verrattuna aikuisiin tai ikääntyneisiin. Kyllä kuulkaa jännitys on tapissaan, kun puoli siirtyy sairaalan toiselle laidalle.

Osasto ei käsitä enää tsiljoona huonetta, jossa on tsiljoona potilasta ängettynä yhteen huoneeseen. Eikä joka huoneessa piippaa sata eri laitetta tai ainakaan piippaukset eivät kuulu käytäville. Soittokellon äänikin on kuin hiiren piipitystä. Ja ehkä suurin asia: lapset osoittavat pahaa oloaan vain kun siihen on aihetta.

Meininki harjoittelijan näkökulmasta siis voi vaikuttaa suht rauhalliselta ja seesteiseltä. Miten osastolla voikaan olla näin hiljaista? Aivot suorastaan saavat tilaa työskennellä. Mutta. Ensimmäisten infopäivien tiedon ja kaiken sen ladatun jännityksen ähky tekeekin aivoille hassun tempun. Väsymys iskee ja sitä alkaa miettiä, miten tämä 4 viikkoa riittää edes osan tämän tiedon omaksumiseen.

tyoharjoittelu-hoitoala-1

Vastuuta ottamalla opit

Sitten kun harkkapäiviä kertyy, niin huomaa, ettei minun tarvitsekaan ihan kaikkea tietää. Kunhan sen päivän potilaan tilanteesta tietää ja osaa sen mukaan toimia. Olen viiden muun opiskelijan kanssa sellaisella osastolla, jossa toteutetaan VOO-mallia eli vastuutta ottamalla opit. Jos meitä on vuorossa kaksi opiskelijaa, työskentelemme parina. Oman tuntuman mukaan voimme valita joko yhden tai kaksi potilasta. Päivän ohjaaja toimii sitten todellisena vastuunkantajana 😉

Koska ohjaaja vaihtuu päivittäin, huomaa että ohjaajissa on todellakin eroja. Toiset vaativat enemmän sitä vastuun ottamista ja oman pään käyttämistä. Toiset taas toimivat hieman varovaisemmin. Mutta jokainen on tähän asti kuitenkin antanut toimia itsenäisesti ja harjoittelun edetessähän vaatimustaso nousee oman toiminnan suhteen.

Itse tykkään tästä mallista, mutta olen huomannut, että aina uuden potilaan kohdalla sitä tarvitsee aina alkupotkut ohjaajalta. Juurikin sen vuoksi, että kyse on lapsista. Seuraavana päivänä uskaltaa jo olla itsevarmempi. Itsevarmuutta tuo myös se, kun saa toimia toisen opiskelijan kanssa parina. Jännitys laukeaa ja uskaltaa jopa tuoda omaa epävarmuuttakin sanallisesti esille. Niin ja kun saa pohtia jonkun kanssa ääneen asioita, tulee todellisia ahaa-elämyksiä ja saa onnistumisen tunteita.

Voimaa lapsista ja hyvästä ilmapiiristä

Ensimmäistä kertaa olen osannut laittaa itselleni toteutumiskelpoiset tavoitteet ja tuntuu siltä, että suurin osa ellei jopa kaikki tulevat toteutumaan. Nyt voin käsi sydämellä todeta, että tämä on ensimmäinen harjoittelu, josta on tullut fiilis, että tätä voisin jopa tehdä työkseni. Tähän tunteeseen vaikuttavat niin ihanan vilpittömät lapset kuin aivan ihana henkilökunta, josta voi todeta, että tekevät työtään täydellä sydämellä lasten ja perheiden hyväksi <3

Mitenkäs teillä on harjoittelut lähteneet käyntiin?

Kategoriat: Opiskeluvinkit