Hoitotyön ammattilainen läheisenä sairaalassa

Muutama viikko sitten mieheni kiidätettiin ensiapuun AVH-epäilynä. Ajelin sairaalaan ambulanssin perässä, tiedostaen mitä voisi olla edessä. Olin hätääntynyt, huolissani tietty. Ajattelin ensisijaisesti vaimona, mutta myös hoitaja minussa heräsi. Ja hemmetti, miksi se heräsi?

Miksi en voinut olla vain vaimo? Käyttäydyin huonosti. Siten kuin olisin ollut ikäni ensiavussa töissä, vaikka päivääkään sitä työtä en ole tehnyt. Tarkkailin kaikkea. Kuinka tippa tippuu, huolehditaanko kivunlievityksestä tarpeeksi hyvin, kuinka kauan CT-kuvan lausuminen kestää, kuinka toisia potilaita hoidetaan jne. jne. Mitään en kenellekään sanonut, mutta mielessäni arvioin kaikkea ja naamasta näkyi tyytymättömyyteni.

la-heisena--sairaalassa

Pian oli selvää, että miehelläni ei ollut hengenhätää ja pystyin hieman rauhoittumaan. Enää en ollut mielessäni niin kriittinen henkilökunnan toiminnalle, hoitamiselle, mutta kohtaamiselle olin. Vaikka en ole akuuttihoitotyön ammattilainen, niin kohtaamisen ammattilainen olen ja pidän sitä työni tärkeimpänä asiana. Ajattelin sitä, kuinka tärkeää on ensikohtaaminen. Kun astuin sisään sairaalaan, kohtasin ensimmäiseksi hymyttömän, kiireisen oloisen työntekijän tiedustelupisteessä. Hän silmiin katsomatta kysyi asiaani ja ohjasi eteenpäin minut, hämmentyneen omaisen.

Onneksi seuraava kohtaaminen oli loistava. Se hoitaja, joka haki minut mieheni luokse esitteli itsensä, lohdutti, kysyi minulta tarvitsenko jotain ja hymyili. Tuli tunne kohtaamisesta ja pidin tätä hoitajaa heti huippuammattilaisena. Lääkäristä en ajatellut samoin. Hän sivuutti minut ihan täysin. Ei tervehtinyt, ei esitellyt itseään, ei kertonut minulle missä mennään. Ajattelin tilannetta jälleen hoitajana. Mitä itse tekisin tilanteessa toisin, kuinka kohtaisin, mitä sanoisin ?

Onkohan sitä kriittisempi omainen kun on hoitoalan ammattilainen? Pitäisikö siitä mainita? Saisiko erilaista kohtelua jos sen sanoisi? Muuttaisiko se tilannetta jotenkin? Jäisikö silloin jotain henkilökunnalta sanomatta, selittämättä? Toimisinkohan omaisena toisin, jos en olisi hoitoalalla?

Tietenkin olen itsekin kohdannut hoitajana omaisia, jotka ovat saman alan ammattilaisia. Jotkut ovat sen heti sanoneet ja joissakin tapauksissa se on ilmennyt myöhemmin. Niissä tilanteissa joissa se on ilmi tullut, olen kokenut joskus painetta, myönnän. Skarpannut ehkä vielä vähän enemmän ja miettinyt "teenkö varmasti kaikki oikein". Hoitotyön kokemuksen karttuessa itseluottamukseni on kasvanut ja omaisen ammatilla on yhä vähemmän merkitystä. Tärkeintä on kohtaaminen ihmisenä.

Onneksi en ole joutunut olemaan omaisen roolissa kovinkaan monesti ja toivon, että tulevaisuudessakin vältyn näiltä kokemuksilta. Mutta jos näin tapahtuu, pyrin keskittymään siihen rooliin ja työnnän hoitajan roolin sivummalle. Kohtaamiseen tulen aina kiinnittämään huomiota ja epäonnistun siinä itsekin toisinaan. Kohtaamaan oppii vaan kohtaamalla ja harjoitusta saan minäkin työssäni onneksi päivittäin !

Kerro sitten mitä ajatuksia tämä teema sinussa herättää? Onko hoitoalan ammattilaisena haastavaa olla omaisena? Entä onko hoitoalan ammattilaisia omaisina vaikea kohdata? Mitä muuta tulee mieleen ?