Hyppäämässä hoitoalalta - autatko lähtemään vai ohjaatko jäämään?

Hyppäämässä hoitoalalta - autatko lähtemään vai ohjaatko jäämään?

Hyppäsin hoitoalalle aikoinaan ihan tosta vaan. Miettimättä yhtään mitään muuta kuin sitä, että ainakin töitä tulevaisuudessa olisi eikä hoidettavat varmasti loppuisi. Tiesin kyllä palkkauksen olevan vastuuseen nähden surkea (mutta siitä ei tässä sen enempää), mutta muuta en juuri tiennyt. Aattelin, että sopeudun ja ahkerana, tunnollisena ihmisenä duunit hoitaisin, olisi se sitten mitä tahansa.

Hoitoalan opiskelu ei ollut mitään satua tai ihanaa. En rakastunut alaan enkä löytänyt minkään sortin kutsumusta. Kävin opiskelun ohessa töissä ja perhettä pyöritin siinä sivussa. Joskus tuntui työläältä, mutta en tavoitellut kuuta. Joskus menin siitä mistä aita oli matalin, joskus korkealta riman yli. Onneksi törmäsin opinnoissa ihaniin ihmisiin, joista tuli hyviä ystäviäni ja he vakuuttelivat, että ihmisten kanssa toimiminen olisi mun juttu. Ennen hoitoalan opintoja olin toiminut töissä kaupan alalla reilut 10 vuotta, joten asiakaspalvelu sinällään ei ollut uutta.

Opintojen edetessä ja ensimmäisten työkokemusten kertyessä huomasin, että ehkä soveltuisin hoitajaksi. Mua ei oksettanut veret eikä muut eritteet, uskalsin koskettaa ja katsoa silmiin. Ensimmäisiä sikiöitä abortoidessa en tuntenut mitään. Osasin toimia, työnsin tunteet syrjään. Ensimmäisen lapsipotilaan kuollessa tunsin surua vanhempien puolesta, olin läsnä, silloinkin osasin toimia. Vuosien kuluessa autoin työkavereita, hymyilin omaisille, pokkuroin lääkäreille, tein virheitäkin mutta opin myös. Oli hyviä ja huonoja työpäiviä. Potilaiden ja asiakkaiden onnistumiset ilahduttivat, repsahdukset suututtivat.

Täällä perusterveydenhuollossa, kouluterkkana olen kohdannut työnimun. Tiedän todella mitä on työnilo ja tunne kun uppoutuu työhön ja antaa sille lähes kaikkensa. Olen huomannut olevani työssäni hyvä. Olen saanut kertoa tavasta tehdä työtäni muille. Minua on kuunneltu ja työstäni ollaan oltu kiinnostuneita. Olen tuntenut, että olen auttanut asiakkaitani. Mutta nyt minusta tuntuu siltä, että olen antanut työlle aika lailla kaiken. Kaikki osaamiseni on tullut käyttöön ja työ ei tyydytä entiseen malliin. Minulla on selkeästi ovi raollaan johonkin uuteen.

Työ ei ole ollut minulle ikinä tärkeintä maailmassa, mutta olen elänyt monesti työni kautta. Työssä onnistuminen on vahvistanut myös minua vapaa-ajalla. Mutta en ole ollenkaan ollut uraihminen. Hoitotyön hierarkiassa eteneminen ei ole ollut minulle tärkeää enkä ole halunnut sitä tavoitella. Vaihtelevuus ja uudet kokemukset ovat kannustaneet minua eteenpäin. Nyt mietin kovasti pitäisikö tyytyä tähän? Onko se paha, jos jää paikoilleen ja tekee vaan välttämättömän?

Minua kiinnostaa monia asia. Voisin kuvitella tekeväni monella alalla töitä. Esim. liikunta, rakentaminen, luonto, opettaminen ovat kiinnostuksen kohteitani. Mitä mieltä sinä olet? Millä argumenteilla houkuttelisit minut jäämään? Entä millä ajatuksilla ohjaisit lähtemään? Onko sinulla ollut samanlaisia ajatuksia? Onko hoitoala enää houkutteleva?