Kun teini tapasi tohtorin

Voi hitsit, kun tämän tapaamisen olisi saanut nauhoitettua. Mieletöntä oppimateriaalia (komediaa ja tragediaakin) olisi filmille tarttunut. Olin nimittäin oman teini-ikäisen poikani kanssa allergiakeskuksessa, jossa teini tapasi tohtorin. Onneksi kyse ei ollut elämän ja kuoleman asioista, mutta toisaalta aika vakavista jutuista, koska allergiat ja ihosairaudet liittyvät monesti ammatinvalintaan ja armeija-aikaankin.

Kun murahteleva teini, erikoistuva lääkäri, kokenut hoitaja ja terveydenhoitaja-äiti laitetaan samaan, muutaman neliön huoneeseen, syntyy todellakin ainutlaatuinen vastaanottokokemus. Tämä tarina on tosi :)

Kun eräänä kauniina päivänä minä ja poikani marssimme Taysin remontin keskellä, pitkin käytäviä kohti allergiakeskusta tokaisi poikani: "En halunnu tulla sairaalaan, tämä on aivan turhaa" ja jatkoi: "Missä helvetissä se keskus ny on?" ei lähtökohdat käynnille olleet mitkään parhaimmat. Enkä itse niitä helpottanut, vaan päinvastoin tokaisin : "Älä ny viitti, mennään ny vaan, vihdoin päästiin edes tänne" ja kiihdytin askeleita, vaikka aikaa oli kuinka paljon. "Ota sit lakki pois päästä ja kato silmiin, kun tervehdit ja puhut kuuluvalla äänellä ja ja ja" jatkoin.

Ilmottautuminen automaattiin onnistui hyvin ja istuttiin odottamaan. Hoitaja tulikin samointein ja toivotti tervetulleeksi sanoen: "Lääkäri pyytelee teitä kohta". Kohta muuttui hetkeksi ja hetki varatun ajan ylittäväksi ajaksi, johon poikani totesi:
"Mitä v...n virkaa on ajanvarauksella, jos aikataulussa ei pysytä ". Siihen tunnelmaan ei si auttanut mikään. Poika rupes nykiin kaulusta, istuminen paikallaan oli hankalaa. Odottaminen vaikeaa. Mä vaan räpläsin kännykkää, enkä älynnyt rauhoitella ja jutella mukavia...No vihdoin (ihan 3 min varatun ajan yli) päästiin vastaanotolle.

Mä tykkäsin lääkäristä, teini ei (ei siis tykkää kenestäkään lääkäristä). Pojan oli hirveän vaikea katsoa silmiin ja vastaukset oli lyhyitä. Lääkärin oli aluksi vaikeaa päättää puhuakko potilaalle vai minulle. Vaihdettiin kaikkien välillä katseita. Naurahdin ääneen hyväntahtoisesti vastaanoton kululle, kaikkien katseille. Tunnelma rentoutui ainakin minun ja lääkärin osalta, pojan ei.
Lääkärin sanat: " No nyt voisit riisua ja näyttää ihoasi" eivät helpottaneet teinin oloa. Mä olin sentään kotona älynnyt sanoa, että: "Laitahan shortsit jalkaan, jos kalsareissa olo tuntuu epämiellyttävältä".

Lääkärin katsominen, ihon koskettaminen ja kysymysten kysyminen samaan aikaan sai epämiellyttävän olon vaan nousemaan. Mä yritin rohkaista poikaani hymyllä, että hyvin menee ja ehdotin että mä voisin poistua vastaanottohuoneesta (ei halunnut). Hänen olemus muuttui entistä tukalammaksi. Mä yritin vastata kysymyksiin poikani puolesta ja kertoa enemmän oireista. No, se sekotti pakkaa entisestään.

Vastaanotolla päästiin sitten siihen asti, että tuli aika ottaa ihottumasta koepala. Tätä ei oltu sovittu ennakkoon. Poika ohjattiin hoitovuoteelle, joka oli aika lyhyt ja kapea. Hämmentynyt 190cm poika, pieni sänky, inhottava tilanne. Poika ei mahtunut kunnolla sängylle, johon hoitaja sanoi: " Yritä hieman rentoutua ja saada jalat suoraksi. " Teini vastasi: " No koivet ei saatana mahdu". Onneksi tässä kohtaa lääkäri onnistui hieman naurahtamaan, joten saatiin naurahtaa kaikki. Tilanne eteni sitten hienosti, mäkin puutuin vain yhteen asiaan. Kun lääkäri sanoi pojalle, että puudutus ei satu, mä huhuilin väliin, että potilaalle ei saa valehdella, että kyllä se vähän sattuu...Ja sattuihan se, mutta siitä selvittiin.

No ompeleet päälle ja sitten valmistauduttiin prick-testeihin. Teini korotti ääntään ja sanoi hoitajalle: "Jaa, että sä muka aiot vielä mua pistellä ?" Hoitaja: " Hei, sä taidat ihnota sairaaloita, se on ihan ok ". Teini: " Joo, täällä on vaan sairaita ja masentuneita ihmisiä, en tykkää yhtään". Ja mä yritin siihen väliin että: " No onhan täällä iloisia ja parantuneitakin ihmisiä". Teini ei enää kuullu mua, vaan keskittyi testeihin ja hoitajan jutusteluun. Vaikka vastaanotto sai tässä käänteen parempaan niin teini tuskastui uudestaan kun kuuli, että lääkäri halusi vielä jutella. Sekä hoitaja, lääkäri, että minä nähtiin jo teinin naamasta, että nyt on sitten tiivistettävä lääkärin asia yhteen lauseeseen. Lääkäri kysyikin: " Kerronko sulle, vai äidille" johon teini vastasi: " Vaikka äidille" rynnäten samalla ulos huoneesta. Moikat hän kyllä sanoi, vaikka mumisten ne hupparin kauluksen sisään. Mä puolestaan sain potilasohjeet käteen, jatkosuunnitelman tiedoksi ja hymyn lääkäriltä ja hoitajalta. Huikkasivat perään vielä, että kiitos käynnistä :)

Kiitos siis tays-sairaalan allergiakeskuksen ammattilaisille. Vastaanotosta jäi kun jäikin positiivinen mieli sekä murahtelevalle teinille että minulle, äidille joka ei osannut olla hiljaa. Saimme vihdoin asioita eteenpäin. Kotimatkalla purimme tapahtunutta, nauroimme tilantessa olleelle komiikalle ja opimme toivottavasti kaikki osalliset kohtaamisesta, huumorin merkityksestä, omaisena olosta, tilanteen sanoittamisesta. Teinin murahtelun ja huononkin käytöksen takana voi olla paljon ! Tällä kertaa siellä oli mm. pelkoa sairaaloista.

Millaisia kohtaamisia sinulla on ollut hoitajana / hoitoalan opiskelijana potilaiden ja asiakkaiden kanssa? Onko kohtaamisissa eroja eri ikäryhmissä? Minkä ikäiset sinä koet haastavammaksi ryhmäksi? Entä helpoimmaksi?

Oletko sä jo JYVÄLLÄ kohtaamisista?

Outi

P.S. tarina on kerrottu teinin luvalla :)

Blogin tekstin tarjoaa Skhole. Skhole on sosiaali- ja terveydenhuoltoalan verkkokoulutuspalvelu, joka kulkee mukana sekä koulutuksen järjestäjän että työntekijän matkalla. Palvelu sopii täydennyskoulutukseen niin sosiaali- ja terveydenhuoltoalan yrityksille kuin opiskelun tueksi alan opiskelijoille.