Kuolema riisuu saattajankin
Kuolema lopettaa ihmisen ainutlaatuisen elämän. Kuolema koetaan usein pelottavana, koska siihen liittyy sellaista, jota emme tunne. Voiko kuoleman kohtaamista opetella? Mitä edellytyksiä terveydenhuollon ammattilaisella odotetaan olevan kuolevan potilaan kohtaamisessa ja hoitotyössä? Miltä saattohoito tuntuu – saako ammattilainen itkeä?
Sanotaan, että hyvä kuolema on ihmisen näköinen, yksilöllinen. Kuolevan potilaan vakaumuksen kunnioittaminen on perusta hyvälle saattohoidolle – pelkkä oireiden hoito ei riitä. Tärkeää on, että kuoleva säilyttää itsemääräämisoikeutensa ja arvokkuutensa. Yleisesti hyvään kuolemaan liittyvät kivuttomuus, läheisten ihmisten läsnäolo ja kuoleman hyväksyminen. Jotta potilas voi itse päättää hoitoonsa liittyvistä asioista, hänen pitää saada hoitajiltaan riittävästi tietoa ja ammatillista tukea yksilöllisesti. Kuolema koetaan hyväksi tai huonoksi myös sen mukaan, millainen eletty elämä on ollut.
Terveydenhuoltoalan opiskelijoille laatimani kartoituksen mukaan ammattikorkeakouluopinnoissa ei saattohoitoa liiemmin opeteta: ”Koulussa puhutaan aivan liian vähän asiasta!” Palliatiivisen ja saattohoitotyön opetuksen koetaan olevan pintapuolista, ja esimerkiksi kivunhoitoon ja nestehoitoon liittyviä osa-alueita toivotaan opetukseen huomattavasti lisää. Ne opiskelijat, jotka olivat olleet käytännön harjoittelussa saattohoito-osastolla tai -kodissa, kokivat saaneensa oppinsa pääasiassa sitä kautta. Myös täydennyskoulutus on koettu hyväksi vaihtoehdoksi saattohoitotyön osaamisen kartuttamiseksi.
Kaikki lähtee kohtaamisista
Saattohoitotyötä tekevän henkilökunnan keskinäinen henki, lämmin ja iloinen asenne ovat tehneet opiskelijoihin suuren vaikutuksen. ”Saattohoitokodissa potilaat huomioitiin ihmisinä eikä toimenpiteinä, ja potilaiden viihtyvyyteen ja kivuttomuuteen kiinnitettiin erityistä huomiota.” Eräs vastaajista kertoi aistineensa kollegiaalisuuden, ammattiylpeyden ja elämän kunnioituksen saattohoitokodissa: ”Siellä muistin, miksi halusin alun alkaen sairaanhoitajaksi, kun sen ikävien harjoittelukokemusten vuoksi ehdin välillä unohtaa.”
Saattohoitokoti Karinakodin (www.karinakoti.fi) vastaava hoitaja, alalla useita vuosia työskennellyt Satu Nurmela kertoo, että olennaisinta on juuri vuorovaikutus, inhimilliset kohtaamiset niin potilaiden kuin läheistenkin kanssa. Kohtaamisissa korostuvat ammatillisuus, mutta ne perustuvat kuitenkin empatiaan, läsnäoloon ja johonkin sellaiseen mitä jokaisessa saattohoidon hoitajassa on, jota sanallisesti on kovin vaikea selittää.
"Kohtaamiset ja ihmisten tarinat ovat rikkaita kokemuksia, antavat hoitajalle eväitä ammatillisesti mutta myös elämään yleensä. Työ pistää miettimään luultavasti tavallista enemmän elämän ainutkertaisuutta ja arvoa".
Sekä Nurmela että kartoitukseen osallistuvat opiskelijat pitävät hankalana kuolevan kohtaamisen opettamista, koska ihmiset suhtautuvat siihen omalla tavallaan. ”Mutta koulussa olisi hyvä etukäteen puhua näistä asioista, ettei harjoitteluissa ole täysin valmistautumaton.”
Kaikkeen tottuu, mutta koskaan ei saa turtua
Jo pitkään alalla toiminut opiskelija kertoo osaavansa suhtautua kuolemaan kunnioittavasti mutta osana työtä. Hoitajan tulee olla vahva ja asiallinen läheisiä kohdatessa, mutta osoittaa myös empatiaa heidän suruaan kohtaan. ”Kuolemaan ei koskaan totu tai turru, mutta sitä on oppinut käsittelemään ihan eri tavalla kuin opintojen alussa. Jos hoitaja turtuu kuolemaan, on syytä vaihtaa toisaalle työskentelemään. Saattohoito ja kuolema ovat ihmisen elämän herkimpiä aiheita, joita tulee kunnioittaa ja kohdata arvokkaasti. Ja sitä oppia ei koulunpenkiltä tai kirjoista saa!”
Kuolema itsessään on vieläkin tabu eikä siitä puhuminen ole monellekaan helppoa. Ei kuolevallekaan.
Terveydenhuoltoalan opiskelijat kertoivat kokevansa kuoleman ja kuolleen kauniina, ei niinkään pelottavana: ”Opin, että kuolema ei aina ole surullinen asia, eikä sitä tarvitse pelätä. Kuolema koskettaa aina, mutta joskus se on sekä potilaalle että läheisille helpotus, jos esimerkiksi viimeiset hetket olivat erityisen vaikeita.” Yksi opiskelija pohti saattohoidon ja syöpätautien hoitotyön olevan kutsumus, osa taas pohti, tottuuko kuolemaan koskaan.
Lähes kaikki vastaajat totesivat jokaisen kuolevan ja kuoleman olevan erilainen. Tämä on se kohta, jossa ammattilaiselta vaaditaan ”herkkiä tuntosarvia ja myös kykyä herkistää itsensä”. Satu Nurmelan mukaan tärkeää on pysähtyä, viipyä, kuunnella ja olla vain hiljaa vierellä. Välittämisen osoittaminen ja sen viestittäminen, että olen tässä sinua varten, tuovat turvaa ja lohdutusta.
Kätilöystäväni on todennut, että vaikka on hoitanut synnytyksiä liki 20 vuotta, herkistää jokainen syntymän ihme kokeneenkin ammattilaisen. Niin on myös saattohoidossa: ”Moni asia, kuten lähestyvän kuoleman tunnistaminen, tulee kokemuksen kautta. Vaikka työssäni kuolemaa paljon kohtaankin, kyllä se edelleen aina pysäyttää", Nurmela toteaa.
Kuoleva ja ammattilainen tarvitsevat tukea
”Suurin anti harjoittelun ohjaajalta oli se, miten paljon huumoria ja naurua voi mahtua syöpäosaston loppua lähenevien potilaiden arkeen. Ei kaikkien, mutta yksilölliseen kohtaamiseen kuuluu sen huomioiminen, että terveenä vilkkusilmä huulenheittäjä on sellainen usein viimeisilläänkin. Toinen vastaa hymynaama-emojin kera huomanneensa saman harjoittelupaikassaan: ”Osastolla oli ihana ilmapiiri. Laulu ja nauru raikuivat osaston luonteesta huolimatta!”
Huumori onkin sekä potilaita että hoitohenkilökuntaa ylläpitävä voima, toteaa Satu Nurmela. Hoitotyön ammattilaisten jaksaminen perustuu pitkälti turvalliseen työyhteisöön ja säännölliseen työnohjaukseen.
Kuoleva potilas tarvitsee emotionaalista tukea eli apua tunteidensa käsittelyyn. Siihen sisältyvät muun muassa rohkaisu tunteiden näyttämiseen, kuunteleminen ja puhuminen. Myös toivon ylläpitäminen, kannustaminen ja kunnioitus ovat tärkeitä. Nurmelan mukaan pystyäkseen luomaan hyvän hoitosuhteen hoitajan pitää tutustua potilaaseen ja olla avoin ja aito hoitosuhteessa. ”Jos hoitaja saa aikaan turvallisen ilmapiirin, voi potilas käydä läpi kuolemisen aiheuttamaa surua ja pelkoja”. Puhumisen lisäksi hoitaja voi lohduttaa ja osoittaa ymmärrystä hiljentymällä, koskettamalla, elein ja ilmein.
Mikä on kuolevan tukemisessa sitten olennaista? ”Ettei kukaan kuolisi yksin”, tiivisti eräs opiskelija vastauksen kysymykseeni. Kuoleva ihminen tarvitsee toisen ihmisen tukea valmistautuessaan lähestyvään kuolemaan. Näin hän voi käsitellä kuoleman aiheuttamia tunteita, esimerkiksi pelkoja ja ahdistusta. Kuolevalla on tarve olla ”tavallisessa” kanssakäymisessä toisen ihmisen kanssa. Kuoleva potilas saa usein tukea läheisiltään, mutta vieras hoitaja voi olla paremmin kuolevan tukena kuin läheinen, joka käy luopumista ja surua itsekin läpi. Tämä vaatii saattohoitajalta ammattitaitoa ja herkkyyttä.
"On ihan ok olla peloissaan kohtaamisissa, mutta kuolema täytyy uskaltaa kohdata. Siinä ei lopulta ole mitään pelättävää".
Sairaanhoitaja voi ammentaa voimavaroja myös kollegojen tuesta, Nurmela toteaa. Varsinkin vastavalmistuneet kaipaavat vertaistukea toisilta hoitajilta hoitaessaan kuolevaa potilasta. Työyhteisö voi tarjota mahdollisuuden käsitellä kuoleman herättämiä monia tunteita. "Ja kyllä, kyllä ammattilainen saa itkeä!” Nurmela toteaa hymyillen.
Monet hoitotyöntekijät tuntevat riittämättömyyttä kohdatessaan kuolevaa ihmistä ja tiedostavat ongelmat kohtaamisessa. Kuoleman onkin sanottu riisuvan sekä lähtijän että saattajan.
Tarttumapinnoilla
Minna