Kurkkaus kulisseihin

Kurkkaus kulisseihin

Tervetuloa tänne, suljettujen ovien taakse. Tänne, minne aurinko ei paista, eikä linnun laulu kuulu. Tervetuloa terkan työn salaiseen maailmaan, jota kukaan ei näe, ei kuule eikä tästä yleensä puhuta. Nyt kuulette ja näette mitä tapahtuu silloin, kun en oo just asiakkaan asialla.

Puhisen! ARGH! Päästän ulos turhautumista, pahaa oloa ja ahdistusta. Notkun kuraattorin ovella ja puhun, jaan, joskus itken, joskus nauran ja kysyn neuvoa. Sillä totta, mullakin kasvaa sarvi otsaan, joskus useinkin. Usein minua ärsyttää työtäni vaikeuttavat tekijät. Ei niinkään asiakkaisiin liittyvät jutut. Kaikista tilanteista ei ole selviä hoitopolkuja, meillä ei tällä hetkellä ole nimettyä koululääkäriä, kaikkien tahojen kanssa yhteistyö ei ole itsestään selvää eikä kaikki näe työtäni samalla tavalla kuin minä. On jotenkin turvallista purkaa oloaan kun esirippu on laskeutunut.

Siivoan! Kyllä. En oo minkään pöpökammoinen, mutta hinkkaan kyllä pahimpina flunssakausina ovenkahvoja, tuolien käsinojia ym. desinfektioaineella. Mulle kuuluu itselle myös osin roskien vienti. Kierrätän muovin, kartongit, paperin, metallit. Roudaan niitä opehuoneen kierrätysastioihin sekä yleiselle roskisalueelle. Toki vaihtoehto tälle olisi se, että heittäisin kaiken sekajätteeseen (siivoojat hoitaa), mutta tämä nyt ei viikkotasolla paljon mun aikaa vie, niin olen päätynyt tähän. Hiilijalanjälkeni hieman pienenee tällä, tai haluan itse ainakin näin ajatella.

Syön ja juon! Mä syön työajalla joka tarkoittaa sitä, että ruoka-aikana mun tulisi olla tavoitettavissa. Hyvin usein se tarkoittaa sitä, että lounas jäähtyy, syön silloin kun kerkeän ja välillä tosi vauhdikkaasti. Mutta, mutta…Ihan vaan työkykyisenä pysyäkseni ja järjissäni, välillä karkaan syömään jonnekin ihan muualle. Vaikka terveyskeskuksen ruokalaan (mielettömän hyvä sapuskat) tai sään salliessa menen eväineni pihalle. Opehuoneeseen ei kannata ruokarauhaa lähteä hakemaan. Sieltä tulee töitä syliin roppakaupalla yleensä aina:) Mut näkee aika usein myös lukion juoma-automaatilla. Tunnustan: pepsiä ja vichyä, pikaisen piristymisen tarpeeseen tulee haettua.

Sinkoilen! Sinne ja tänne. Haen tarvikkeita terveyskeskuksen varastosta, käyn viemässä lähtevää postia, osallistun palavereihin (jotkut tarpeellisia ja hyviä, jotkut aivan turhia - ja näitä olen karsinut viime aikoina paljon), juoksen tapaamassa yhteistyötahoja jne. Myös ajatukset sinkoilevat: on niin paljon keskeneräistä työtä. Asiakkaiden lähdettyä pitäisi kirjata, tehdä erinäköisiä tilastoja, pitää itsensä ajan tasalla ajankohtaisista terveysasioista ja kehittää itsestään yhä parempaa, tehokkaampaa ja aikaansaavampaa terkkaa - ei mikään pieni vaatimus.

IMG_20190201_104632

Rauhoitun! On aivan ihanaa kun käsken itseni rauhoittua ja huolehdin itsestäni myös työpäivän aikana. Jopa joskus näin: ovi kiinni, liikennevaloista punainen valo päälle, ja muutama minuutti venytyksiä ja syvään hengityksiä! Sitten taas saa asiakasvirta tulla. Joskus käperryn taukohuoneessa vilttiin ja otan kupposen teetä, joskus ravaan rappusia muutaman, kerran neljänteen kerrokseen, että kroppa herää. Ihana kun minulla on tähän työssäni mahdollisuus, se mahdollisuus pitää vaan käyttää!

Nyt olisi kiva kuulla, mitä sinun työsi takana on? Mitä tapahtuu, kun kukaan ei näe tai kuule?