Menikö ähkyksi ? Syömisen ihanuus ja kamaluus.

Tänä päivänä,kun joulun pyhät on juhlittu, on taaaaaas se hetki, kun pohdimme syömisiämme. Kuka enemmän, kuka vähemmän. Toiset katuvat syömäänsä ruokamäärä heti ruokailun jälkeen, toiset ovat tyytyväisiä ruokatapoihinsa, joulunakin.

Samalla, kun on paljon niitä koteja missä ei oikein ole rahaa edes ruokaan, heitetään toisessa kodissa syömättä jäänyttä ruokaa roskiin. Toiset ajattelevat, että joulun ajan saa syödä kunnolla ja paljon ja tiukemman ruokailun aika alkaa sitten jälleen uuden vuoden alusta.

Ruokaan ja ruokailuun liittyy valtavasti tunteita. Syödään suruun, iloon, ahdistukseen. Ruoalla lahjotaan, uhkaillaan ja kiristetään. Ruokaa syödään myös pelkästään tavan vuoksi ja kohteliaisuutena emännälle tai isännälle. Tuntuu, että ruokailu on tänä päivänä myös kilpailua, eikä ruokailussa tunnu enää mikään olevan normaalia. Ruoka ja ruokailu aiheuttavat hirveän määrän stressiä, myös asiakkaissani, yläkoululaisissa.

Minä olen itse täysin tunnesyöjä, tunnustan. Johtuukohan se siitä, että olen ollut tottunut siihen, että ruoalla ja herkuilla lahjottiin, kiristettiin ja uhkailtiin. Jos sain koululaisena hyvän koenumeron, niin sain jätskiä. Jos käyttäydyin jossain tilanteessa hienosti, kotiin mentiin kioskin kautta. Jos en osannut olla kunnolla, niin en saanut lempiruokaani. Tai jos olin sairaana, niin ruokaa käytettiin lohdutuksena. Ja kauhukseni olen huomannut, että olen toiminut omien lasten kohdalla osittain samoin ! Lisäksi en ole itse juurikaan ruoanlaiton ystävä, joten ruokailuun liittyvät asiat ovat kohdallani hieman pakkopullaa. Yritän toki täällä omassa perheessäni pitää ruokailuun liittyviä asioita niin normaalina kuin suinkin. Yritän aktivoida perheenjäseniäni keksimään ruokalistoja, yritän velvoittaa kaikki tekemään ruokaa yhdessä, syömään yhdessä, tiskaamaan yhdessä ja meillä lautaselta pitää löytyä kasviksia jossain muodossa joka kerta. Yksi on vegaani, toinen söisi vaan tortillaa, kolmas eläisi pelkällä leivällä (minä😀) ja neljäs ei aina kerkiä yhteiseen ruokapöytään. Joten melkonen soppa täällä ! Ja joskus, kun yksi on korvannut ruokailun energiajuomalla, toinen on käynyt kotimatkalla grillin kautta ja kolmas on rättiväsynyt eikä jaksaisi aloittaa ruoantekoa, niin ruokasota on valmis ja tämän perheenäidin syyllisyys huonosta ravitsemuksesta kasvaa. Väsyneenä kun tuntuu siltä, että ei IKINÄ laita perheelleen kunnon ruokaa.

Joskus onkin hyvä miettiä, mitä varten ihmisen pitää oikeastaan syödä. Ei tunteisiin, vaan elimistön toiminnan turvaamiseksi. Oikea määrä, oikeanlaista ruokaa oikeaan aikaan, säännöllisesti. Itse yritän työssäni nuorten kanssa korostaa juuri sitä, mikä vaikutus säännöllisellä ruokailulla on oppimiseen, keskittymiseen, jaksamiseen, laadukkaaseen uneen ja aineenvaihdunnan toimimiseen. En niinkään keskity ravintoaineisiin tms. vaan liputan aamupalan ja kouluruokailun sekä riittävän veden juonnin tärkeydestä. Ja monesti mietitään ihan konkreettisesti, mitä tänään syötäisiin ! Itse huomaan aika ajoin, että on tärkeää kerrata ravinnon vaikutusta elimistöön (ja Skholen Ravitsemus ja terveys -kurssin avulla kertasin asiaa helposti jouluruokia tehdessäni) ja yrittää pitää tunteet ruoasta erillään.

Terkkana käytän työssäni jonkin verran myös kouluruokasuosituksia sekä suomalaisia ravitsemussuosituksia. Mutta suositukset ovat vaan suosituksia. Suosituksilla ei tee mitään, jos itselläni, asiakkaallani tai asiakkaan perheellä ei ole jaksamista / halua / osaamista noudattaa niitä. Haasteena onkin nähdä hyvä, keskittyä siihen mikä asiakkaan ruokailussa jo sujuu hyvin ja vahvistaa sitä. Ohjata hyvän tiedon lähteille ja oppimisen ja erehtymisen kautta jatkaa pitkäjänteisesti kohti sitä hetkeä, jolloin ruokailu on vaan ruokailua. Ilman syyllisyyttä valinnoista joita tekee.

Nyt olisi mahtava kuulla, minkälaisia haasteita te hyvät lukijat kohtaatte ruokailuissa? Joko ihan itse henkilökohtaisesti tai työssänne? Mitkä ravintoasiat ovat nyt teillä ajankohtaisia? Onko syöminen tunteisiin menevä juttu?