Opiskelijat työilmapiirin tuntosarvina

Kollegiaalisuus?! Mitä?! Mikä?! Kuka?! Ketkä?! Taas yksi sana sisäistettävänä. Olinkin aika puulla päähän lyöty ja tunsin oloni jopa tyhmäksi, kun törmäsin tähän sanaan ensimmäisen kerran vasta viime syksynä. Mutta tämän sanan on minulle avannut hienosti mm. blogistimme Emmi. En lähde selventämään asiaa sen perusteellisemmin, sillä Emmin helmikuinen kirjoitus tekee sen mainiosti.

Haluan kuitenkin selventää ajatuksiani työilmapiiristä opiskelijan silmin katsottuna. Opiskelijathan ovat yleisesti se vaihtuva ”materiaali”, ainakin hoitoalalla. Se vakio juttu, mutta kuitenkin vaihtuva. Joka kevät ja joka syksy tulee uusia opiskelijoita pienemmissä tai isommissa ryppäissä.

opiskelija-hoitoala

Mitä nämä opiskelijat sitten ensimmäisenä aistii herkillä jännittyneillä tuntosarvillaan? Tietenkin sen hajuttoman ja mauttoman, mutta ilmassa energiatasolla väreilevän ilmapiirin.

Mikä on opiskelijan virka työyhteisössä?

Ovatko opiskelijat vakiokalustoa vai irtolehtisiä? Jaksetaanko heihin enää panostaa?

Nyt kun näitä harjoitteluja on kertynyt jonkin verran tässä kolmen vuoden aikana, olen huomannut todella positiivista muutosta parempaan. Tai sitten minulla on ollut työilmapiirin osalta vain hyvä tuuri. Opiskelijat huomioidaan, jokainen erikseen tervehtii vastakkain sattuessa ja opiskelijoita pyritään kutsumaan nimiltä. Tämä todellakin vaikuttaa suunnattomasti harjoittelunjakson kulkuun ja haluun yrittää parhaansa niin työyhteisön kuin potilaidenkin hyväksi.

Toki jokainen yhteisö varmasti omaa mustan lampaansa, mutta yleensä yksi yksilö ei AINA pysty pilaamaan sitä valoillaan olevaa tunnelmaa, jos muut ovat mustan lampaan ideologian yläpuolella. Opiskelijoidenkin kannattaa olla varuillaan, etteivät anna kovin paljon vastakaikua kenenkään mustamaalaamiselle tai valituksille, jotka eivät hyödytä ketään siinä yhteisössä. Itse lähdin tällaiseen mukaan kuuntelijana joskus aikoina, kun urasuunnitelmat olivat vain kaiku korvissa. Olotila niiden 6 tunnin työpäivien jälkeen oli aika rasittunut, enkä ymmärtänyt ollenkaan, mihin tämä yksi henkilö pyrki pahan olon purullaan.

Työilmapiiri valttikorttina

Palataanpas sitten 15+ vuotta eteenpäin tähän hetkeen. En minä toki ole päässyt nauttimaan pelkästä pään silityksestä harjoitteluissani. Olen saanut jopa huutoa ja nolausta osakseni, mutta nämäkin asiat ovat hoituneet hienosti anteeksipyynnöllä. Toki siinä välissä itse on ehtinyt keräämään jo melkoisesti kierroksia, en minäkään mikään itse täydellisyys ole. En oikeastaan lähelläkään. Itselläkin on vielä paljon opittavaa ilmapiirin hienosäädössä.

Työilmapiiri on loppujen lopuksi noussut isoksi valttikortiksi siinä, mihin edes uskallan hakeutua keikkalistoille. Opintojen alku puolella kävin keikalla eräässä paikassa, mutta nyt en ole vakuuttunut ihan siitä, mitä tekisin, jos tarjoutuisi uusia tilaisuuksia. Paikkana todellakin oppimisen kannalta top-paikka, mutta työilmapiiri on erittäin ristiriitainen ja sen aistii vakityöntekijöistäkin metrien päähän. Todella häiritsevää, jos pitää tietää, kenelle ei kannata todellakaan esittää kysymyksiä.

Toinen kokemus taas päin vastainen. Todella raskas ja itsenäinen työ ja paljon olisi kaupungilla tekemistä työhyvinvoinnin parantamisen kanssa, mutta työilmapiiriin työssäjaksaminen ei siellä kuitenkaan kaadu. Juurikin sinne uskalsin hakeutua pidempään sijaisuuteen harjoittelujaksoni päätyttyä, vaikka itse työnkuva aluksi hirvittikin.

Yhtä me kaikki

Kollegaalisuus yksinkertaisuudessaan käsittää kaikki ketkä työskentelevät ympärilläsi. Myös harjoittelijat kuuluvat sanan sisäpiiriin. Tehtävä työilmapiirin ylläpidossa on siis haastava ja laaja-alainen. Kukaan ei saa olla alempi arvoinen, jokaisella on tehtävä siinä yhteisössä. Ilman opiskelijoita ei olisi tulevia ammattilaisia. Miten meitä kohdellaan ja mitä työpaikasta halutaan ilmentää meille, on suoraan (tai kääntäen) verrannollinen siihen, minkälaisia hoitotyöntekijöitä meistä tulevaisuudessa muotoutuu.

Minkälaiset kokemukset sinulla on työilmapiiristä opiskelijan kantilta katsottuna?

Kategoriat: Työhyvinvointi