Kolme kuukautta koronaa – otteita sairaanhoitajien päiväkirjoista

Kolme kuukautta koronaa – otteita sairaanhoitajien päiväkirjoista

Koronan alusta on aika tarkkaan kolme kuukautta. Terveydenhuollon ammattilaiset ovat olleet etulinjassa ja kovilla. Moni on kritisoinut alun sekavalta tuntunutta ohjeistusta, osa on kuormittunut työtehtävien muutoksesta ja työkuormasta, osa koronanpelosta. Kriisi on saattanut herättää hoitajistossa myös ylpeyden ja kiitollisuuden tunteita – on saatu ja voitu olla osa sellaista etulinjan joukkoa, joka pitää suomalaiset hengissä.

Sain haastatella kolmea sairaanhoitajaa ja kysyä viimeisten kuukausien työtehtävistä, tuntemuksista ja yleisestä tunnelmasta. He kertoivat ja kirjoittivat minulle kokemuksistaan.
Suck it Corona

Kaikki kolme hoitoalan ammattilaista totesivat, että eivät missään olosuhteissa voisi kuvitella, etteivätkö he olisi työskennelleet koronakriisin aikana omissa työtehtävissään. Kaikki puhuivat epäitsekkyydestä, tahdosta ja palosta hoitaa, auttaa hädän keskellä olevia potilaita ja heidän läheisiään. Vaikka kaikki heistä kokivat ”kisaväsymystä” ja pelkäsivät oman terveytensä puolesta, päällimmäisiä tunteita olivat helpotus koronaviruksen leviämisen laantumisesta ja ylpeys omasta ammattitaidosta ja toiminnasta.

”Tunteiden kirjo on laaja ja tunnelmat ristiriitaiset”

Teho-osastolla muutamia vuosia työskennellyt sairaanhoitaja kirjoitti koronatilanteen ensimmäisinä viikkoina, ettei hänen työkuvansa juuri muuttuisi. Uutta piti opetella ja eristystoimet harjoitella, mutta työnkuva vakavasti sairauden potilaiden parissa pysyisi jotakuinkin samana. Koronan alku sujui rauhallisesti ja järkiperäisesti, tunteet pääsivät valloilleen vasta myöhemmin.

”Sairaanhoitajana mulla on sellainen jokin sisään rakennettu juttu, luonteenpiirre tai ominaisuus, joka vetää kriittisiin hoitoyksiköihin, joka saa liikkeelle erityisesti silloin, kun vakaa tilanne muuttuu hädäksi. Mä olen oppinut olemaan aina epäitsekkäästi valmiina, kun siihen on tarve tai kun kutsu käy. Mä en silloin mieti työtunteja, en vapaa-aikaa enkä lomien siirtymisiä. En nytkään. Nyt tehdään ja kestetään. Tehdään yhdessä ja yhtenä rintamana. Lomat ehtii pitämään, tilanne ei voi olla ikuinen. Eihän?”

Toinen, päivystyksessä toimiva sairaanhoitaja kirjoitti, että koronakriisin alku sai tunteet valloilleen, vaikka piti koko ajan pystyä rationaaliseen ajatteluun.

”Voi ei. Huomaan, että tunteiden kirjo on laaja ja omat tunnelmat tosi ristiriitaiset. Ristiriitaisia ovat myös hoitohenkilöstön saamat ohjeet. Tuntuu, että ne vaihtuvat päivittäin. Omaa vointiaan tarkkailee jatkuvasti, kädet ovat ruvella jatkuvasta pesusta ja desistä, jokainen ovenkäynti aiheuttaa kauhunsekaisia tunteita: tuleeko sisään koronapotilas, saanko minä koronan?”

”Entä jos en jaksakaan koronakriisissä?”

Infektiotautien vuodeosastolla työskentelevä sairaanhoitaja pelkäsi eniten itsensä ja jaksamisensa puolesta – entä jos tilanne kärjistyy ja jatkuu monia kuukausia?

”Mun eka pelko oli, että tää jatkuu ikuisuuden. Heti seuraavana tuli pelko omasta terveydestä ja sitten pelko siitä, että hoitohenkilöstö sairastuisi, joutuisi karanteeniin ja tulisi henkilöstöpula."

Me tehtiin osastolla tosi paljon suunnitelmia ja varasuunnitelmia ja varavarasuunnitelmia. Se oli aika pelottavaa aikaa.

Outoa ja pelottavaa oli myös kohdata ihan ensimmäiset koronapotilaat.

”Kaikki tyyliin hyperventiloivat ja laskivat sataan mielessään. Piti pysyä rauhallisena, olla eristyspukeutunut, asiallinen ja ammatillinen. Omaa pelkoaan tai epävarmuuttaan ei saanut näyttää potilaalle. Hoitajat kysyivät toisiltaan yhtä aikaa, että miten nyt tehdään, miten nyt tulee toimia.”

”Teho-osastolla koronapotilas on jo tosi kriittisessä kunnossa, eletään aivan reunalla. Jokaisen pitää tietää, miten tehdään ja millä toimenpiteillä potilas on mahdollista pelastaa. Uusimpien tietojan ja tutkimusten mukaan makuutimme potilaita vatsallaan, käänsimme protokollan mukaan, onnistuimme ja pelastimme. Työvuorojen lopussa oli aika kuitti. Välillä kotona mietti, et entä jos en jaksakaan tätä. Tunteet – ja väsymys – saivat vallan.”

”Tiimi pelasti usein – hoitajat tarvitsevat laumaansa!”

Poikkeustilanteessa sairaanhoitajat peräänkuuluttavat selkeää ja näkyvää johtamista. Hyvä johtaminen ja yhteishenki tukevat sairaanhoitajien jaksamista.

”Kun koronaa oli takana nelisen viikkoa, alkoi tilanteeseen vuodeosastolla tottua. Uskalsi kohdata ja hoitaa, oppi paljon uutta, sai opettaa siirron saaneille uusille hoitajille koronakäytäntöjä. Esimiehellä ja koko sairaalan johdolla oli merkittävä rooli siinä, että koko homma toimi. Niiden piti olla hereillä koko ajan. Kartalla myös siitä, et kuka missäkin työskentelee, keitä joudutaan laittamaan karanteeniin ja kuka tai ketkä tulisivat tilalle. Ei se mikään ideaali tilanne missään vaiheessa johdollekaan ole ollut!”

Kun työntekijät alkavat olla jaksamisen äärirajoilla eikä koronan loppua ole takuuvarmasti näkyvissä, on tiimillä suuri vastuu hoitotyöstä suoriutumisesta.

Tiimi pelasti tosi usein. Kun itse alkoi olla ihan lopussa, tiimi kannusti, rohkaisi ja tuki. Me oltiin yhtä laumaa, selvittiin potilas ja tilanne kerrallaan.

”Siirto toiselle osastolle, uudenlaisiin työtehtäviin olisi ollut aivan mahdotonta ja jopa sekasortoista, jos ei olisi ollut älykästä johtajaa ja auttavaa, kannustavaa hoitotiimiä. Sen lisäksi piti uskoa siihen, että osaa ja on superhyvä sairaanhoitaja! Sekään ei ollut aina helppoa"

”Kun potilas menetettiin, yksin ei tarvinnut selvitä. Me seistiin tukevasti rivissä, juteltiin ja käsiteltiin asiat ja hoitotoimenpiteet. Sitten oli pakko jatkaa.”

"Hoitotyö kriisissä vaatii ponnistelua"

Sairaanhoitajat totesivat, että työ eturintamassa on opettanut. Se on opettanut kärsivällisyyttä, rauhallisuutta ja vaikeiden asioiden kohtaamista. Se on jollekin antanut luottamusta omaan osaamiseensa, toiselle varmuutta selvitä yksin ja ryhmässä. Kollegiaalisuus on kantanut kaikkia. Korona-aika on vaatinut monenlaisia joustoja ja ponnisteluja, ja niistä on selvitty yhteisönä.

”Luin jostain, että tällaista kriisiä ja sekasortoa ei ole koskaan aikaisemmin tarvittu rauhan aikana, joten tää tekeminen ja panostaminen jäävät varmasti historiakirjoihin. Ainakin itse voin katsoa peiliin nyt koronan pahimman aallonharjan tipahdettua ja todeta olevani tyytyväinen omaan panokseeni. Minä ja me yhteisönä tehtiin tää!”

Tarttumapinnoilla
Minna

Blogin tekstin tarjoaa Skhole

Skhole on sosiaali- ja terveydenhuoltoalan verkkokoulutuspalvelu, joka kulkee mukana sekä koulutuksen järjestäjän että työntekijän matkalla. Palvelu sopii täydennyskoulutukseen niin sosiaali- ja terveydenhuoltoalan yrityksille kuin opiskelun tueksi alan opiskelijoille.

Kokeile Skholea kaksi viikkoa ilmaiseksi!