Case: Kuka lohduttaisi äitiä? 3 tärkeintä sääntöä läheisen tukemiseen

Case: Kuka lohduttaisi äitiä? 3 tärkeintä sääntöä läheisen tukemiseen

Millä tavoin hoitotyön ammattilaiset suhtautuvat perheen kriisiin ja suruun? Miten he voivat tukea sellaisina hetkinä, kun vanhemmuus itsessään ei enää kannattele? Tiedon anto ja emotionaalinen tukeminen ovat jokaisen lapsen, vanhemman ja perheen perusoikeus, mutta miten nämä toteutuvat käytännössä?
kuka-lohduttaisi

Muistan kuin eilisen, kun esikoiseni sairastui pitkäaikaiseen sairauteen. Hän oli tuolloin vuoden ja kuusi kuukautta. Pikkuveli oli syntynyt kaksi kuukautta sitten, aviopuoliso lähtenyt kolmen viikon työmatkalle Kiinaan. Se päivä oli sunnuntai ja se muutti useiksi vuosiksi yhden perheen elämän.

Sairaala tuli kuukausien ja vuosien varrella tutuksi. On luontevaa, ja oikeastaan ihan hoitoalan oppikirjoihin painettu totuus, että lähipiirin lisäksi sairaalan toimijoista tulee lapsen ja vanhempien tukijoukko. Lapsen sairastuminen pysäyttää perheen normaalin arjen. Se tuo mukanaan pelkoa, surua ja ahdistusta.

Terveydenhuollon ammattilaisten tehtävänä on antaa perheelle tukea sekä olla helposti tavoitettavissa ja vastata vanhempien mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Esikoisen tullessa esikouluikään hoitomme siirrettiin sairauteen erikoistuneeseen sairaalaan. En ole koskaan urallani enkä henkilökohtaisessa elämässäni kohdannut niin heterogeenistä ammattilaisjoukkoa: oli huippuja ja vähemmän huippuja, oli motivoituneita ja täysin motivoitumattomia, oli kokonaisvaltaista hoitoa antavia ja oli niitä, joita kokonaisuus ei juurikaan kiinnostanut. Erityisen räikeää tästä teki se, että olin tottunut aiemmin saamaamme tukeen ja olkapäille taputuksiin silloin, kun itse olin heikoimmillani.

Näissä hetkissä muistan myös lastentautioppia opettaneen professorisnaisen sanat siitä, että "sekä lastenlääkärin että lastensairaanhoitajan tärkein tehtävä ja työn tavoite on osata kohdata vanhemmat!" Nyt olin ympäristössä, jossa ammattilaistukea ei ollut saatavilla edes hädän hetkellä. Me olimme kuin ilmaa.

Hoitovirhe lamaannuttaa ammattilaiset

Kohtelumme korostui, kun lapselta erään kerran operoitiin väärä jalka. Heräämöstä palatessa hoitajat katsoivat toisiaan, papereitaan ja koholla olevaa jalkaa, mutta eivät kertaakaan poikaa tai minua. Kukaan ei puhunut mitään. Kun kysyin, mitä on tekeillä, luvattiin, että lääkäri tulee kertomaan leikkauksesta. Kun en tyytynyt vastaukseen ja jatkoin tivaamista, sain kuulla virheestä. Lisäkysymyksille ei ollut tilaa. Sänky työnnettiin nopeasti pojan huoneeseen, ja hoitajat poistuivat kansliaan. Minä itkin.

En saanut tietoa enkä tiennyt, miten jatkossa toimittaisiin. Lääkäri selitti meille kolme minuuttia tilannetta, ja kun pyysin leikkaustiimin keskustelemaan asiasta kanssani, minulle kerrottiin heidän olevan sokissa. Eivät he kykenisi juuri nyt. Vaatimalla sain lopulta tiimin paikalle. He olivat hiljaisia. He eivät edes pystyneet pahoittelemaan.

Kukaan ei tullut vierelle, kukaan ei lohduttanut. Hoitovirhe lamaannutti koko työyhteisön, eikä yhdelläkään heistä ollut osaamista tai voimavaroja asian käsittelyyn. Ei yksin eikä yhteisönä.

Miten toimia toisin? Näin tuet vanhempia lapsen sairauden aikana

Hoitotyön ammattilaiset ovat avaintukijoita perheen surussa ja selviytymisen tukemisessa. Hoitotyön toteuttamisen on oltava perhekeskeistä – keskiössä on aina perhe, ei esimerkiksi työntekijän työ tai tarve toteuttaa itseään. Toiminnassa tähdätään siihen, että vanhemmat voivat kokea voimavarojensa lisääntyvän. Vuorovaikutuksen lähtökohtana ovat lapsen, vanhempien ja koko perheen henkilökohtaiset tarpeet sekä senhetkinen tilanne.

Perheellä tulee olla mahdollisuus keskustella muuttuneesta elämäntilanteestaan, sairastumisen herättämistä tunteista ja käytännön ongelmista hoitohenkilökunnan kanssa. Hoitohenkilökunta voi tarvittaessa ohjeistaa vanhempia ottamaan yhteyttä erityistyöntekijöihin, jotka ovat koulutettuja tukemaan perhettä elämänmuutoksen keskellä.

Jokainen lapsi, perhe ja kohtaaminen on yksilöllinen. Ammattilaisten onkin hyvä perustaa toimintatapansa niihin yksilöllisiin lähtökohtiin, joista on saanut tietoa työskennellessään perheen kanssa.

Läheisten tukemiseen on vuosien varrella laadittu monia ohjeita ja tsekkauslistoja. Toivon, että muistat ainakin nämä kolme nyrkkisääntöä:

Älä jätä yksin. Sairastuminen on kriisi, jossa koko perhe tarvitsee tukea. Anna vanhemmille tilaa kysyä, kuuntele ja vastaa kysymyksiin. Jos et itse osaa vastata, kerro, että selvität asian.

Anna oikeaa tietoa. Avoin, rehellinen keskustelu vanhempien kanssa auttaa selviytymään niistä tunteista, joita sairastuminen aiheuttaa. Perhe tarvitsee tietoa, ohjausta ja valmistelua lapsen hoidon aikana tapahtuviin muutoksiin. Oikea tieto auttaa vähentämään epävarmuutta ja kielteisiä ajatuksia sekä selviytymään sairauden aiheuttamasta kriisistä.

Uskalla olla hiljaa. Voit myöntää, että sinulla ei ole ”oikeita” sanoja, mutta olet vierellä hiljaa. Jos sinua itkettää, kerro se ja anna kyynelten tulla. Usein hoitajan itku on empatian ja myötäelämisen osoitus surullisessa tilanteessa olevalle perheelle. Voit käsitellä omia tunteitasi myöhemmin työnohjauksessa, esimiehen kanssa tai esimerkiksi osastokokouksessa.

Suru vahvistaa ja elämä opettaa

Perheen suru on kääntynyt voitoksi. Vahvistanut. Esikoinen on 20-vuotias, hienosti pärjäävä, unelma-ammattiinsa opiskeleva nuori mies. Häntä seuratessani tunnen ajoittain edelleen pohjatonta surua siitä, miten hänen elämänsä alku meni. Olen kuitenkin myös kiitollinen: pojan sairastaminen on kasvattanut minua ja meitä. Se on opettanut olemaan kärsivällinen, iloitsemaan pienistä, hyväksymään sen, mille ei mitään voi ja antamaan suoraa rakentavaa – ja aina oikeassa paikassa myös positiivista! – palautetta. Palautteen avulla ammattilaisilla on mahdollisuus kehittyä.

Tärkeintä on kuitenkin, että me selvisimme.

Minkälaisia tukemisen keinoja ja neuvoja sinä antaisit, miten toimit tällaisissa tilanteissa?

Tarttumapinnoilla
Minna

P.S. Haluatko harjoitella kohtaamista ja testata tietojasi? Hanki kahden viikon ilmaiset tunnukset Skholelta ja tutustu esimerkiksi Asiakaslähtöisyys ja asiakkaan kohtaaminen - tai lastentaudit-verkko-opintoihin - pääset jo näillä kursseilla opiskelemaan yli 20 eri kokonaisuutta!

Lähteet:
Halme, N., Rantanen, A., Kaunonen, M. & Åstedt-Kurki, P. 2007. Äidin kokemukset lapsen äkillisen ja vakavan sairastumisen alkuvaiheesta. Tutkiva hoitotyö 5 (3), 22–28.
Kelo, M., Eriksson, E. & Eriksson, I. 2013. Perceptions of patient education during hospital visit – described by school-age children with a chronic illness and their parents. Scandinavian Journal of Caring Sciences 27 (4), 894–904.
Panicker, L. 2013. Nurses’ perceptions of parent empowerment in chronic illness. Contemporary Nurse: A Journal for the Australian Nursing Profession 45 (2), 210–219.
Storvik-Sydänmaa, S., Talvensaari, H., Kaisvuo, T & Uotila, N. 2012. Lapsen ja nuoren hoitotyö. Helsinki: Sanoma Pro.
Åstedt-Kurki P., Jussila, A-L., Koponen, L., Lehto, P., Maijala, H., Paavilainen, R. & Potinkara, H. 2008. Kohti perheen hyvää hoitamista. Porvoo: WSOY.

Blogin tekstin tarjoaa Skhole

Skhole on sosiaali- ja terveydenhuoltoalan verkkokoulutuspalvelu, joka kulkee mukana sekä koulutuksen järjestäjän että työntekijän matkalla. Palvelu sopii täydennyskoulutukseen niin sosiaali- ja terveydenhuoltoalan yrityksille kuin opiskelun tueksi alan opiskelijoille.

Kokeile Skholea kaksi viikkoa ilmaiseksi!