Usein kysyttyä: ”Mikä on ollut haastavinta hoitotyössä?”

Usein kysyttyä: ”Mikä on ollut haastavinta hoitotyössä?”

Sen lisäksi, että minulta kysytään, inhottaako jokin hoitotyön tehtävä tai asia minua, minulta kysytään myös, mikä on ollut kaikkein haastavinta hoitotyövuosinani. Jos olen rehellinen, tämä saattaa olla jopa sairaanhoitajan työhön liittyvien kysymysten TOP 1 – on varmasti kiehtovaa kuulla haastavista, kinkkisistä ja täpäristä tilanteista.

Contemplating woman

Tämä on kysymys, jonka kohdalla vastausta on pitänyt miettiä. Vastaako yleismaailmallisesti siten, että haastavimpia ovat tilanteet, joissa potilas menehtyy tai on vaarassa menehtyä tai tilanteet, joissa pitää etsiä oikeita sanoja hätääntyneelle läheiselle? Lausuuko vastaukseksi vain sanan ”elvytys” tai ”lapsipotilas” tai mainitseeko aggressiivisen hoitotilanteen, jossa on hoitajana jäämässä potilaan jyräämäksi?

Sitten pitää vielä pohtia, onko tilanne tai työtehtävä haastava potilaan, ympäristön tai hoitajan näkökulmasta. Ei ihan yksinkertaisin kysymys...

Hädäntunne, osaaminen ja riittämättömyys kulkevat käsi kädessä

Itse kiteytän usein haastavuuden hädäntunteeseen, oman osaamisen äärirajoihin sekä hoitotyön ja hoitajien riittävyyden tunteeseen – teinkö minä tarpeeksi, annoinko kaikkeni? Tämä on ehkä se kaikkein haastavin kohta. Riittävyys. Riittävyyttä onneksi raamittavat koulutus, perehdytys, työvuorolistat (sinulla on tasan se 8-12 tuntia työaikaa, jolloin sinä takuulla teet kaikkesi) ja työyhteisö, kollegat. Riittävyys liittyy yleensä hädäntunteeseen ja/tai oman osaamisen äärirajoihin, ne kulkevat kivasti käsi kädessä.

Hädäntunne on yläkäsite, jonka alle mahtuvat muun muassa seuraavat haastavat tilanteet:

Osaamattomuus ruokkii hoitotyön haasteellisuutta

Oman osaamisen äärirajoillakin olen ollut. Silloin pitää olla rauhallinen, kärsivällinen ja pistää peliin kaikki hoksnokkansa. Oman osaamisensa äärirajoilla on herkästi silloin, kun vaihtaa työpaikkaa ja työympäristö on uusi, perehdytys on ollut olematon, joutuu tilanteeseen, jollaisessa ei ole ollut koskaan ennen tai työskentelee uudessa työryhmässä (esimerkiksi leikkaus- tai elvytystiimi), jonka toimintatapoja ei tunne, mutta jonka kaikki muut toimijat ovat toisilleen jo tuttuja. Viimeksi mainittu on ehkä tukalin – ja haastavin.

Siinä pitää myös olla rehellinen paitsi itselleen myös tiimille: tässä toimii usein avoin vaatimus siitä, että työtavat selitetään ja tiimin jäsenet esittäytyvät toisilleen ennen ”kentälle menoa”. Hätätilanne on asia erikseen.

Olen koetellut osaamiseni äärirajoja suonikohjuleikkauksessa, jossa toimin urani ensimmäistä kertaa instrumenttihoitajana. Tätä ennen olin sijoittunut leikkausosastolla vain anestesia- ja heräämöhoitoon. Suonikohjuleikkauksesta ei koskaan tullut suosikkini. En osannut niitä satoja vempeleitä, leikkauksen kulkua enkä tunnistanut kirurgin työtapoja. Haastavaa oli, mutta selvisin. Jotenkuten.

Toinen esimerkki osaamisen äärirajoista on urani alkutaipaleelta, jolloin massiivisen ristiluun makuuhaavan hoito aiheutti päänvaivaa. Muistan, miten silmissäni vilisivät hoitotyön oppikirjan sivut, sivunumerot ja kuvat, joissa makuuhaavan hoitoprotokollat ja hoitotarvikkeet oli kuvattu. Kokeneet kollegat osasivat lopulta auttaa, ja haava saatiin hoidettua.

"Hoitotyössä sattuu ja tapahtuu!"

Vaikka aiemmin kirjoitin riittävyyden tunteen olevan se kaikkein haastavin, en itse liiemmin ole tämän kanssa painiskellut. Olen tukalissa tilanteissa antanut järjelle tilaa ja siirtänyt tunnetta syrjään, mikä on helpottanut tilanteista selviytymistä. Olen aina uskaltanut pyytää apua ja rohjennut sanoa, jos osaamiseni ei ole ollut riittävä. Tämäkin poistaa osaltaan riittämättömyyden tunnetta. Jos tunne on kuitenkin päässyt valloilleen ja olen tuplavuoron jälkeen kotona pohtinut vielä potilastapauksia ja tekemisiäni, ne ovat liittyneet potilaan kuolemaan, läheisten hätään tai lapsipotilaan vakavaan sairastumiseen.

Olen tuntenut riittämättömyyttä myös tilanteissa, joissa työyhteisön ja kollegojen tuki on ollut riittämätöntä – se on oikeastaan kaikkein raastavinta.

Kymmenen vuoden sairaanhoitajan uralla on ollut tilanteita, joissa minä olen ollut kovin pieni eikä minulla ole ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia auttaa. Ne ovat haastavia, vaativia ja jopa mahdottomia hetkiä.

”Hoitoalalla sattuu ja tapahtuu!” muistan erään opettajani sanoneen opintojen alkumetreillä joskus 90-luvun lopulla ennen ensimmäistä harjoitteluamme. Hän ohjeisti meitä lopuksi seuraavasti: ”Kaikesta selviää, kun toimii aina potilaan parhaaksi, eettisten ohjeistusten ja ammatillisen osaamisen puitteissa ja uskaltaa myöntää osaamattomuutensa”.

Tätä neuvoa minä olen urallani noudattanut.

Mikä on ollut sinulle haastavinta hoitotyössä? Miten olet tilanteista selvinnyt?

Tarttumapinnoilla

Minna

Minna Salakari on elämäniloinen turkulainen. Minna on opettaja, projektipäällikkö ja terveyden edistämisen asiantuntija. Hän väitteli tohtoriksi toukokuussa 2020 Turun yliopiston kansanterveystieteenlaitokselta ja toimii päätyössään Turun ammattikorkeakoulun Master Schoolin opettajana. Minna on suorapuheinen ja kantaa ottava kirjoittaja, joka on kiinnostunut kaikenlaisesta viestinnästä. Hän on nopea tekstintuottaja, jota kiehtovat sote-alan ilmiöt laajasti. Minnan työskentelyä ohjaavat pohjaton uteliaisuus, kehittymisen halu ja positiivinen elämänasenne. Vapaa-ajallaan Minna liikkuu, lojuu, lukee ja viettää aikaa perheensä kanssa.

Blogin tekstin tarjoaa Skhole

Skhole on sosiaali- ja terveydenhuoltoalan verkkokoulutuspalvelu, joka kulkee mukana sekä koulutuksen järjestäjän että työntekijän matkalla. Palvelu sopii täydennyskoulutukseen niin sosiaali- ja terveydenhuoltoalan yrityksille kuin opiskelun tueksi alan opiskelijoille.

Kokeile Skholea kaksi viikkoa ilmaiseksi!